Rauhan Jumala

Kuva: tv

(Rauhantie 2004/01)

Ã…bo Akademin uskontotieteen professori Nils G. Holm tarkasteli rauhan ja uskonnon jännitettä Suomen ekumeenisen neuvoston kevätkokouksessa pitämässään alustuksessa Kristuskirkossa Helsingissä 18. maaliskuuta 2004.

“Sana rauha sisältää ajatuksen taistelun ja riidan puuttumisesta; myönteisesti ilmaistuna se tarkoittaa turvaa, hyvinvointia ja harmoniaa. Ihmiset ovat kaikkina aikoina pyrkineet turvallisuuteen ja harmoniaan eli rauhaan. Usein päämäärä on kuitenkin ymmärretty saavutettavan taistelun ja riidan tai sodan jälkeen.

Jumala on uskonnonpsykologille kaiken kattava symboli, joka kätkee sisäänsä runsaasti ajatteluun, käyttäytymiseen, kokemiseen ja ennen kaikkea etiikkaan liittyviä ulottuvuuksia. Jumalasymbolia on käytetty ja yhä käytetään äärettömän monissa yhteyksissä, sekä sotaan liittyvissä että rauhaa säilyttävissä. Olen sitä mieltä, että jumalasymbolia rauhaa säilyttävänä voimana pitäisi yhä selvemmin nostaa esiin meidän aikanamme. Se on eettinen velvollisuus, joka pohjautuu yleiseen etiikkaan, ellei suorastaan luomisjärjestykseen. Jumala rauhantyön edustajana on voimakas symboli, joka on hyvinkin käyttökelpoinen omassa ajassamme.

Kristinuskon ainutlaatuisuus

Kristinuskossa on selviä merkkejä eksklusiivisuudesta. Eksklusiivisuus merkitsee sitä, että uskontoa pidetään ainoana tienä autuuteen ja Jumalan luo. Tämän linjan kannattajat viittaavat usein muutamiin Raamatun kohtiin, joissa universaalisuus näyttää tulevan selvästi esiin. Käytetyin Raamatun kohta on Joh. 14:6, jossa sanotaan: “Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.”

Kautta kirkon historian universaalisuus – voisi ehkä sanoa ainutlaatuisuus – on ollut kristinuskon luonteenomainen piirre. Sen nimissä on harjoitettu paljon sortoa ja aloitettu monta uskonsotaa. Täällä Pohjolassakin kirkko on pitänyt tarkkaa huolta asemastaan.

Ruotsi-Suomessa käytännöllisesti katsoen koko 1600- ja 1700-luvun ja pitkälle 1800-luvulle saakka tavallisen kansalaisen oli mahdotonta kuulua johonkin muuhun kirkkoon tai uskontoon kuin evankelisluterilaiseen – poikkeuksena ne, jotka itärajalla kuuluivat ortodoksiseen kirkkoon. Vasta 1800-luvun lopulla ja etenkin 1900-luvun alussa alkoivat vapaamielisemmät aatteet nousta esiin; aatteet, jotka korostivat itse kunkin omaa vastuuta elämästään ja ajattelustaan. Yksilö alettiin nähdä yhä enemmän täysivaltaisena henkilönä, jonka oli otettava vastuu koko elämästään.

Parhaillaan olemme keskellä mittavaa globalisaatioprosessia, jossa joudumme tekemisiin maailman ‘Uskontojen ja kulttuurien kanssa paitsi ulkomaanmatkoillamme tai tiedotusvälineiden kautta myös aivan kotiportaillamme omissa kaupungeissamme ja kylissämme. Tässä tilanteessa kristinuskon ainutlaatuisuus joutuu vakavasti koetteelle. Toisin sanoen, kuinka on suhtauduttava muiden uskontojen edustajiin tai uskontoihin yleensä silloin, kun itse on tunnustava kristitty?

Rauhan ja väkivallan ristiriita kristinuskossa

Kristinuskon perinne on hyvin rauhanomainen mutta samalla tietyllä tavalla väkivaltainen. Epäitsekäs rakkaus, agape, ilmenee mm. seuraavissa Jeesuksen sanoissa: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta (Matt. 5:44). Jeesuksen vuorisaama Matteuksen evankeliumissa on vetoomus rauhan ja sovinnon puolesta. Mutta on myös kohtia, joiden mukaan Jeesus turvautui jossakin määrin väkivaltaan. Selvimmin se ilmenee kertomuksessa, jossa Jeesus ajoi ulos temppelikaupustelijat. Tunnettu on myös arvoituksellinen sanonta: “Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.” (Matt. 10:34).

Islamissa väkivalta on oikeutettua rangaistuksena ja keinona puolustautua muita kuin muslimeja vastaan. Jälkimmäistä kutsutaan jihadiksi; sana merkitsee työskentelyä hyvän puolesta (suura 3: 104-110 Koraanissa). Hyvään jokainen ihminen voi pyrkiä omassa arjessaan; se on päivittäistä pahan vastustamista itse kunkin elämässä. Se merkitsee myös kestävyyttä, kun vainot tai kiusaukset uhkaavat ja sitä, että pyritään hyvään itsekurin, yhteiskunnallisten uudistusten ja koulutuksen avulla. Mutta jihad voi merkitä myös koko muslimiseurakunnan, ummahin, taistelua uskomattomia vastaan. Sitä kutsutaan usein pyhäksi sodaksi.

Useiden vuosikymmenten aikana monet poliittiset ja sosiaaliset konfliktit ovat taantuneet terrorismiksi. Tämäntapaisia ilmiöitä on käytännöllisesti katsoen kaikkialla maailmassa ja eri uskontojen vaikutusalueella. Tällaisia konflikteja voi pitää eräänlaisina poliittisen “messiaanisuuden” aspekteina, jumalan pyhittämänä väkivaltakäyttäytymisenä. Ne ilmaisevat myös demokratian puutetta ja kyvyttömyyttä nähdä demokratia keinona ratkaista poliittisia ristiriitoja; ne ovat myös kosmista taistelua apokalyptisin tunnusmerkein.

Pasifismi ja väkivallasta pidättäytyminen

Kautta kristinuskon historian on esiintynyt lukuisia liikkeitä, jotka ovat pyrkineet väkivallan lopettamiseen. Perusteluna on useimmiten käytetty Jeesuksen vuorisaarnaa. Tähän ovat pyrkineet esimerkiksi Ranskan ja Pohjois-Italian valdolaiset 1100- ja 1200-luvuilla, Fransiskus Assisilainen, joka perusti fransiskaaniveljestön, monet varhaisista uskonpuhdistajista kuten englantilainen John Wycliffe ja tsekki Jan Hus sekä uudestikastajien eli anabaptistien johtajat uskonpuhdistuksen aikaan 1500-luvun Euroopassa. Hyvin tunnetuiksi väkivallan vastaisista periaatteistaan ovat tulleet kveekarit. Liikkeen perusti englantilainen Georg Fox l600-luvun puolivälissä, ja se levisi nopeasti Pohjois-Amerikkaan, missä sillä oli tärkeä merkitys lähinnä 1700-luvulla.

Kuva: tv

Kahdenlaista etiikkaa

Etiikasta puhuttassa on erotettava toisistaan perusetiikka ja merkkietiikka. Perusetiikka tarkoittaa uskontojen virallista ihanne-etiikkaa, joka usein on kirjattu pyhiin teksteihin ja myytteihin ja jota käsitellään juhlapuheissa. Voimme ajatella hinduismin käsitettä rta, vedatekstien maailmanjärjestystä, tärkeitä hyveitä, kuten satya (totuudenmukaisuus), dana (lempeys), dama (pidättyvyys, hillintä) ja tapas (yksinkertainen elämäntapa). Edelleen voimme ajatella Buddhan opetusta buddhalaisuuden etiikan lähteenä. Sen tärkeitä hyveitä ovat omantunnontarkkuus, hyväntekeväisyys, myötäelävä etäisyyden löytäminen, itsehillintä ja puhtaus. Juutalaisuudessa etiikan pohjana on laki, toora. Päämääränä on shalom, sekä yksilön sisäinen rauha että laajemmin yhteiskunnassa vallitseva rauha. Kristinuskossa ratkaisevan tärkeä on rakkaudenkäsky, agape. Islamissa Koraanin sharia, lain tie ohjaa etiikan muodostumista.

Toinen etiikan muoto, jota nimitän merkkietiikaksi, pitää yllä sääntöjä vahvistaakseen omaa ryhmää ja pitääkseen sen erillään muista ryhmistä. Säännöt koskevat sitä, kuinka syödään, mitä syödään, kuinka toisia tervehditään, kuinka pukeudutaan, millaisia koruja käytetään, miten seksuaalisuutta ilmaistaan, mitkä ovat miehen ja naisen erot, mikä on tavoiteltavaa ja mikä hylättävää jne. Käyttäytymissääntöjen kirjo on siis valtava paitsi uskontojen ja kansanryhmien välillä myös suurten uskontojen sisällä. Usein suhteellisen lähellä olevat ryhmät voidaan kokea suurempana uhkana kuin sellaiset, jotka ovat turvallisen välimatkan päässä.

Merkkieettisillä säännöillä on sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia. Myönteisiä ne ovat silloin, kun säännöt ilmaisevat yhteenkuuluvuutta ja identiteettiä; kielteisiä, jos muut ryhmät tuomitaan ja “saatanallistetaan”. Jos keskeiset eettiset käskyt korvataan voimakkailla merkkieettisillä säännöillä, ryhmistä ja yksittäisistä ihmisistä voi kehittyä terroristeja ja sabotoijia. Silloin “meidän” ja “heidän” välille tehdään aivan liian suuri ero: omaa ryhmää pidetään ihanteena ja muita vaarallisina, pirullisina ja tuhoisina. On tärkeää oppia tunnistamaan erilaisten ryhmien käyttäytymiselleen ja ajatustavalleen asettamat merkkieettiset säännöt. Yhtä tärkeää on oppia huomaamaan ensimmäiset merkit, kun tällaisia sääntöjä alkaa muodostua siinä määrin, että ryhmät voivat alkaa taistella keskenään. Kulttuurienvälisen kasvatuksen tulisi tässä tasoittaa tietä uskontojen ja kansanryhmien keskinäiselle ymmärrykselle.

Uskonto elämyksenä

Uskonnolliset traditiot eivät ole vain tiedollisia, kognitiivisia suureita, vaan hyvin pitkälti myös tunneperäisiä. Se tarkoittaa sitä, että meihin voidaan iskostaa puhtaasti psykologisin perustein yksi ainoa uskonnollinen traditio. Me voimme ikään kuin alkaa syvästi rakastaa vain yhtä uskonnollista symbolijärjestelmää. Näinhän monet meistä ovat juuri tehneet. Voimme sallia itsellemme rinnakkaiskohteen ja todeta, että samalla tavalla kuin mies rakastaa vaimoaan pitäen tätä maailman parhaana ja hänelle ainoana naisena, se ei kuitenkaan merkitse sitä, että hän halveksisi muita naisia. Näin me elämme tunteeseen perustuvaa rakkaussuhdetta.

Ihmisen rajallisuus

Me ihmiset emme ole mitään yli-ihmisiä tai jumalia, joilla on rajattomat mahdollisuudet tajuta, ymmärtää ja sitoutua. Olemme rajallisia niin ruumiillisesti kuin henkisesti. Kyse on Jumalan tietoisesta itsensä rajoittamisesta. Jumala on saavuttanut meidät monin eri tavoin meidän inhimillisessä rajallisuudessamme. Jumalan valtakuntaa ja kirkkoa ei pidä sekoittaa keskenään.

Meidän on siis erotettava toisistaan missio dei, missio Christi ja missio ecclesiae. Se tarkoittaa sitä, että Jumalan tehtävä maailmassa; missio dei, on yksi, ja sen ymmärrämme vain osittain. Kristuksen tehtävä, missio Christi, on sovitus kuoleman ja ylösnousemuksen perusteella. Kirkon tehtävä, missio ecclesiae, on ihmiskunnan hyvä, ylitsevuotavan rakkauden toteuttaminen.

Kärjistäen voisi sanoa, että kristinusko ei ole Jeesuksen keksintö. Uskonto ja niin muodoin myös kristinusko olivat olemassa jo luomisessa. Millainen moninaisuus sitten piileekään meissä ihmisissä. Kristillisen etiikkamme päämääränä ei olekaan ehdoton ykseys ajattelussa, sanoissa ja teoissa. Jos pyrimme tähän, taustalta voi paljastua tarve määrätä, hallita, kontrolloida ja tuntea itsevarmuutta omassa aslassaan.

Miten toimia kristinuskon ehdottomuusvaatimuksen mukaan

Kristinuskossa ja joissakin muissa uskonnoissa on ollut ehdottomuusvaatimus, joka on toisinaan johtanut ristiriitoihin ja tietyissä tapauksissa sotaan. Nyt on tärkeää nostaa esiin jumalasymboli kansojen keskinäisen ymmärryksen pohjaksi osoittamaan tietä veljeyteen ja ihmisten väliseen rakkauteen sekä eettiseksi motiiviksi hyvän puolesta. On traditioita, jotka tähtäävät väkivaltaan ja vastakkainasetteluun. Mutta on yhtä paljon ellei enemmänkin uskonnollisia traditioita, jotka korostavat lähimmäisyyttä ja keskinäistä ymmärtämystä.

Tätä motiivia on nyt tuettava ja nostettava esiin. Niitä keskeisiä eettisiä periaatteita, jotka pyrkivät lähentämään uskontoja, on vahvistettava. Niitä merkkieettisiä ilmauksia, jotka toisinaan johtavat muiden kuin oman ryhmän edustajien torjumiseen, ei pidä opettaa niin, että ne johtavat konflikteihin. Sen sijaan on luonnollista ja väistämätöntä, että niiden sallitaan muodostua sekä ihmisten että ryhmien identiteettiä muokkaavaksi tekijäksi.

Sanan valta hyvässä ja pahassa

Edelleen meidän on suhtauduttava varauksellisesti tiedotusvälineissä esiintyvään katastrofikeskeiseen uutisointiin ja yleensä propagandaan. Tässä on keskeistä pysyä nöyränä ja käsittää, että uskonnot voimakkaine symboli-ilmauksineen koskevat koko ihmistä antaen hänelle arvokkaita elämyksiä. Ihmisellä on osansa siinä, mitä voisimme kutsua nimellä missio ecclesiae; se on ylitsevuotavan rakkauden toteuttamista, mikä ei suinkaan ole samaa kuin yleinen velttous. Uskonto ja Jumala ovat mukana luomisessa, minkä vuoksi meidän ihmisten kesken vallitsee ja tulee vallita moninaisuus. Yhteisenä tavoitteenamme ei ole ehdoton ajatusten, sanojen tai tekojen ykseys.

Meidän on opittava elämään anteliaasti uskontojen moninaisuudessa. Meidän on, opittava näkemään se avoimin ja viehättynein silmin samalla kun säilytämme oman vakaumuksemme ja tunnustuksemme. Meidän ihmisten tulee inhimillisten ja eettisten arvostustemme perusteella tehdä syvällinen eettinen valinta – nimittäin se, että rauha, sovinto ja ihmisten keskinäinen ymmärrys on aina asetettava taistelun ja riitelyn edelle. Tässä meillä on aina puolellamme Jumala – jos vain haluamme – voimakkaana symbolina; hän, joka viime kädessä motivoi rauhan maan päällä.

Suomennos: Mirja Sevón