Kuva on YouTubesta, Episcopal News Service’n haastattelusta vuodelta 2007.
Capetownin anglikaanisen arkkipiispa Njongonkulu Ndunganen loppiaissaarna 2004 Johanneksen kirkossa, Helsingissä.
Joulunajan ja koko kristillisen uskon ytimessä vaikuttaa salaisuuden paljastuminen. Meitä muistutetaan salaisuudesta, joka ilmestyi 2000 vuotta sitten: inkarnaatiossa Jumala meidän Luojamme tuli lihaksi ja osaksi omaa luomakuntaansa. Ja me sitoudumme yhä uudelleen elämään vastauksena tähän salaisuuteen, jonka mukaan hän edelleen jatkaa elämäänsä tässä maailmassa.
Tänään me vietämme anglikaanisen kalenterin mukaan loppiaista, epifaniaa, joka kirjaimellisesti ottaen tarkoittaa ilmestystä tai kuten sitä joskus myös kutsutaan Kristuksen ilmoittamista pakanakansoille. Sillä Jumalan ihmiseksi tulemisen salaisuutta ei ole paljastettu vain hänen vanhan liiton kansalleen vaan kaikille kansoille. Inkarnaation tarkoituksen mukaan lupaus pelastuksesta kuuluu kaikille.
Raamattu käyttää usein kielikuvaa valosta, joka loistaa pimeydessä kuvaamaan Jumalan läsnäoloa ja toimintaa maailmassa. Pelastus kuvataan siirtymisenä pimeyden vallasta valon valtakuntaan, vaikkakin tultuani Cape Townin keskikesästä tänne Suomen talveen tuntuu minusta ennemmin siltä, että olen matkustanut vastakkaiseen suuntaan!
Ihmettelen sitä mitenköhän nuo itämaan tietäjät ensin käsittivät sen Herran kirkkauden aamunkoin, josta profeetta Jesaja kertoi. Perimätiedon mukaan he olivat astrologeja, joka oli Mooseksen laissa kielletty. Mikä oli niin erikoista, kun he niin kiihkeästi tähysivät etsiäkseen sitä kaikkialta taivaalta? Joka tapauksessa vastaus alkoi häämöttää heidän mielissään ja he alkoivat vähitellen tunnistaa jonkin niin elintärkeän olemassaolon, että sitä piti lähteä tavoittelemaan ja etsimään. Se vaati heitä seuraamaan.
Jumalan salaisuuden paljastuminen vaatii edelleen vastaustamme. Loppiainen julistaa meille, että Jeesus tuli jokaista varten. Meidän pitäisi kaikkien olla valmiita ottamaan hänet vastaan – ensimmäistä kertaa tai uusin ja täydemmin tavoin. Vaatii nöyryyttä tunnustaa kohdanneemme jotakin, jonkun, joka on meidän ymmärryksemme tavoittamattomissa, ja antaa hänen koskettaa elämäämme.
Itämaan tietäjät tarvitsivat avointen sydänten ja mielten nöyryyttä tavoitellessaan Jumalan salaisuutta. Sitä ei paljastettu heille ennalta arvattavalla tavalla. Se oli yllättävä, jopa kumouksellinen ja järkyttävä kaiken kattavassa inklusiivisuudessaan.
Vanhan testamentin ennustus ei toteutunut uskonnollisten instituutioiden tai hallintovallan kautta. Jumalan valtakunnan kirkkaus ei saapunut vallalla eikä voimalla vaan avuttomassa lapsessa. On totta että enkelit ilmoittivat syntymästä, mutta he ilmoittivat sen paimenille, joita ei pidetty kunniallisina ihmisinä, koska heidän ammattinsa esti heitä noudattamasta lain määräämää rituaalista puhtautta ja pakotti heidät elämään juutalaisen yhteiskunnan syrjällä. Heidän lisäkseen tulivat sitten vielä nämä epäilyttävät muukalaiset pakanatietäjät, jotka näyttivät ymmärtäneen jotakin, mitä poliittiset ja uskonnolliset johtajat eivät olleet itse huomanneet.
Ja yhä edelleen Jumala yllättää, järkyttää ja kumoaa meidän järjestyksemme. Vaikka Jeesus saarnasi synagogissa, käytti hän suuren osan ajastaan toteuttaen tehtäväänsä veronkantajien ja syntisten eli ulkopuolisten ja syrjäytyneiden parissa. Ja Jumala rikkoo yhä edelleen meidän ennakko-oletustemme rajat. Tänään hänen elävä sanansa tulee meidän luoksemme usein odottamattomissa paikoissa.
Tämä pitää paikkansa sekä kirkossa että sen seinien ulkopuolella. Kirkossa meidän pitää olla aivan erityisen varovaisia, ettemme tuomitsisi niitä, joiden kanssa olemme eri mieltä aivan kuin emme voisi oppia heiltä mitään. Jumala on Pyhä Kolminaisuus, kolme persoonaa yhdessä Jumalassa, joka itsessään osoittaa syvää ykseyttä erilaisuudessa. Hän luo ihmiset omaksi kuvakseen ja lahjoittaa seurakunnalle viisautensa kaikessa moninaisuudessaan, kuten Paavali kirjoitti päivän epistolassa (Ef. 3:10).
Joskus on kuitenkin vaikea pysytellä yhdessä, kun me olemme niin erilaisia keskenämme. Tällä hetkellä tämä on aivan erityinen haaste Anglikaaniselle kommuuniolle, vaikka haluankin korostaa, ettei tämän ongelman ytimessä oikeastaan ole kyse homoseksuaalisuudesta. Sen sijaan kyse on ennemminkin siitä, miten opimme käsittelemään erilaisuuttamme tunnustaen sen, mitä Paavali kuvaa salaisuutena, joka on ilmestyksessä annettu tiedoksi, että me kaikki olemme saman ruumiin jäseniä ja meitä koskee nyt sama lupaus, kun evankeliumi on johtanut meidät Kristuksen Jeesuksen yhteyteen (Ef. 3:3,6).
Eteläisessä Afrikassa Jumalan ykseyden ja kaiken sisäänsä sulkevan inklusiivisuuden lahja on auttanut Anglikaanista kirkkoa pysymään yhdessä suurista eroavaisuuksista huolimatta. Nämä erot eivät ole olleet ainoastaan rodullisia, vaan kulttuurisia, kielellisiä, kirkollisia ja teologisia – ja kaikki ne ovat vaikuttaneet mitä erottelevimman poliittisen järjestelmän keskellä. Me olimme kirkossa eri mieltä talouspakotteista, sotilaspapeista Namibiassa ja naisten vihkimisestä papeiksi. Mutta me pysyimme yhdessä, emme vastentahtoisesti, vaan riemullisesti osana kirkkoperhettä, johon tiesimme kaikki kuuluvamme.
Nyt olen Suomessa, koska apartheidin vastaisen taistelun vuosina Etelä-Afrikan ja Suomen kirkkojen välille rakennettiin aivan erityinen suhde. Valmistautuessamme juhlimaan kymmentä demokraattisen hallinnon vuotta, olemme sitoutuneet vahvistamaan tätä suhdetta. Me tulemme perustamaan muodollisia yhteyksiä ja työskentelemään yhdessä Jumalan valtakunnan rakennukseksi erilaisten elämiemme ja kulttuuriemme rikastuttamina.
Tämä on eräs tapa, jolla toivomme voivamme loistaa Kristuksen valona maailman pimeisiin paikkoihin. Jumalan jatkuva ilmoitus tulee luoksemme monin tavoin. Se tulee yksityisesti – rukouksessa ja Raamatun tutkiskelussa. Se tulee toisten ihmisten kautta, keskusteluissa tai kristillisen elämän laadun myötä. Se voi tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta – täysin odottamattomassa tilanteessa palaset saattava loksahtaa kohdallaan ja Jumalan löytyä.
Ja se tulee myös Jumalan kansan yhteiselämässä. “TE olette maailman valo”, sanoo Jeesus seuraajilleen – tämä on hänen haasteensa. Me voimme vaikuttaa muutoksen. Kuten Nobel-palkittu Jonas Salk on osoittanut, me olemme ensimmäinen sukupolvi, jossa yksilöllä voi olla merkittävä vaikutus – hyvään tai pahaan – koko ihmiskunnan kohtalon kannalta.
Ja hyviä asioita myös tapahtuu. Voimme mielestäni nähdä yhä eneneviä osoituksia maailmanlaajuisesta moraalisesta tietoisuudesta, joka heijastaa kuvaa Jumalan huolenpidosta hänen maailmaansa kohtaan. Luonnollisesti erityisen kallis asia itselleni oli, kun apartheid tunnustettiin maailmanlaajasti rikokseksi ihmisyyttä kohtaan. Tämän lisäksi kertaan vielä kolme muuta edelleen jatkuvaa esimerkkiä:
Ensinnäkin Riemuvuosi 2000 kampanja. Suuret määrät ihmisiä yhtyivät maailmanlaajuiseen liittoon ja yhteistoimin lobbasivat köyhien ja velallisten puolesta. Me saimme aikaan muutoksen – vaikka meidän pitääkin edelleen jatkaa ponnistelujamme.
Toiseksi YK:n vuosituhatjulistuksen (the Millennium Development Goals) kehityspäämäärät käsittelevät äärimmäistä köyhyyttä ja nälkää, peruskoulutuksen takaamista kaikille, sukupuolten välisten tasa-arvon edistämistä, lapsikuolleisuuden vähentämistä ja odottavien äitien terveydentilan parantamista, tautien kuten HIV/Aidsin ja malarian leviämisen hidastamista, kestävän kehityksen turvaamista ja globaaliin kumppanuuteen sitoutumista. Kaikki tämä on Yhdistyneissä Kansakunnissa jo sovittu – vaikka me olemmekin joskus hitaita niitä tavoittelemaan.
HIV/Aidsin tunnustaminen maailmanlaajuiseksi sairaudeksi on elintärkeää. Maailmanlaajuisen terveysrahaston (Global Trust Fund) perustaminen osoittaa, että me tunnustamme koko ihmiskunnan olevan toinen toisistaan riippuvaisia. Jos yksi osa kärsii, me kaikki kärsimme, kuten Apostoli Paavali kirjoittaa.
Kolmantena on suhtautuminen väkivallankäyttöön maailmassa. Uskonnolliset johtajat ovat tulleet yhä äänekkäämmiksi ja toimineet yhä enemmän yhdessä ilmaistakseen varauksensa ja yhä kasvavan vastustuksensa välitöntä väkivallan käyttöä taistelussa toista voimaa vastaan (tässä ovat kunnostautuneet esimerkiksi Yorkin ja Durhamin piispat viime viikolla). Kukaan ei kannata terrorismia. Kukaan ei kannata valtaansa väärinkäyttäviä diktatuureja. Mutta Irakissa niin sanotun ‘rauhan’ tappiot ovat jo nyt ‘sotaa’ suuremmat. Monet ennustivat tätä. Totta kai meidän pitää löytää parempia tapoja toimia konflikteissa.
Meidän on jatkettava seuraten lupausta valosta, joka loistaa pimeydessä. Itämaan tietäjät jatkoivat matkustamista, vaikka heidän matkansa kulki odottamattomia polkuja pitkin. Kun he viimein tulivat oikeaan paikkaan, heidän sydämensä täyttyi ilolla. Siellä kaikkein epätodennäköisimmässä paikassa he tunnistivat määränpäänsä. He kumartuivat palvomaan. He antoivat lahjansa: kultaa kuninkaalle, suitsuketta ylipapille ja mirhaa kuolleelle.
Meidän määränpäämme on sama. Jumalan salaisuuden ilmestyminen ei johda meitä hengelliseen tekniikkaan, eettiseen järjestelmään tai moraalikoodiin, tiettyyn näkemykseen maailmasta tai poliittiseen järjestelmään. Jumalan salaisuus johtaa meidän Jeesukseen Kristukseen, Messiaaseen. Meidänkin pitää kumartua palvomaan. Meidän pitää antaa hänelle oman elämämme rikkaudet. Meidän pitää tunnustaa hänet Kuninkaaksemme ja Ylipapiksemme, hänet, joka ristinkuolemansa kautta tulee elämän Herraksi.
Paavali kirjoitti: Kristuksen omina ja häneen uskoen voimme rohkeasti ja luottavaisina lähestyä Jumalaa (Ef.3:12). Jeesus on se prisma, jossa kaikki menneisyyden lupaukset, hajanaiset valonsäteet löytävät polttopisteensä. Hän on Maailman Valo, joka nyt loistaa kirkkaana ja jota pimeys ei voi saada valtaansa. Meidät on kutsuttu olemaan ilmestyksen kansaa, valon lapsia, elämään uskossa ja antamaan ilmestyksen salaisuuden kasvaa meissä ja loistaa meidän kauttamme kaikkiin maailman pimeisiin paikkoihin. AMEN
Käännös Mika Pajunen