Suomen kristillisen rauhanliikkeen alkuvaiheita
Suomen Kristillinen Rauhanliike perustettiin 1976 kansainvälisten suhteiden lauhassa suojasäässä.
Edellisvuoden kesällä maanosan valtiot Yhdysvalloilla ja Kanadalla täydennettynä olivat allekirjoittaneet Helsingissä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin eli Etykin päätösasiakirjan. Helsingistä alkanut prosessi tuntui tuota pikaa vähentävän idän ja lännen sotilaallista ja poliittista jännitystä ja auttavan erilaiset yhteiskuntajärjestelmät rauhanomaiseen rinnakkaineloon.
Helsingin asiakirjaa luettiin tarkasti myös kirkkojen ja kristillisten järjestöjen piirissä. Tunnustihan se myös ei-valtiollisille organisaatioille “myönteisen ja relevantin roolin” liennytyksen rakentajina ja tarjosi valmiiksi ajatellun yksityiskohtaisen ohjelman rauhantyölle. Itä-Euroopan piinatuille kirkoille Etyk näytti lupaavan laajempaa elintilaa. “Jumalan lahja Euroopan kansoille”, muuan itäisen kirkon edustaja luonnehti käynnistettyä poliittista prosessia.
Tämän saman hyväuskoisen hengen saattoi tunnistaa porukassa, joka perusti SKR:n.
Pian historiallisen Helsingin Etyk-huippukokouksen jälkeen kansainvälisen politiikan ilmapiiri kuitenkin lyhyessä ajassa ratkaisevasti viileni ja heikensi mahdollisuuksia luottamuksen rakentamiseen.
Strategisia aseita koskeva Salt 2-sopimus jäi ratifioimatta USA:n senaatissa ja mursi suurvaltasuhteiden selkärankaa, YK:n aseidenriisunnan erityisistunto 1978 epäonnistui, Nato päätti 1979 lopulla sijoittaa muutamaan läntisen Euroopan maahan uudentyyppisiä keskimatkan ohjuksia, jotka Varsovan liitto luokitteli hyökkäysaseiksi, vuosia jatkuneet aseidenriisuntaneuvottelut Wienissä ja Genevessä pysähtyivät ja tapaninpäivänä 1979 Neuvostoliiton joukot tunkeutuivat Afganistaniin.
Puhuttiin uudesta kylmästä sodasta, jotkut jo valmistelivat nuorena nukkuneen Etykin hautajaisia. Vuosikymmenen lopulla läntisten teollisuusmaiden suurissa kaupungeissa väki toi julki vastalauseensa kehitykselle laskeutumalla kaduille ja osallistumalla ainutlaatuisiin mittoihin kasvaneisiin massiivisiin rauhanmarsseihin.
Näissä tunnoissa SKR eli lapsuusvuotensa. Ja seurusteli edustajiensa välityksellä vilkkaasti ulkomaisten kirkkojen ja rauhanjärjestöjen kanssa.
Kirjavaa joukkoa
Suomen Kristillinen Rauhanliike kokosi ensi vuosistaan alkaen kristillishenkisiä rauhanaktivisteja yhteen ja saman katon alle. Näitä samanhenkisiä saapui 1963 perustetuista Sadankomiteasta ja Ylioppilaiden YK-Yhdistyksestä, muutama Rauhanpuolustajien kristillisestä ryhmästä, Ylioppilaiden Kansainvälisen Avun eli Ykan piiristä, Sovinnonliitosta, rauhankirkkoja edustavista kveekareista, baptisteja ja metodisteja, ortodokseja ja katolilaisia, jäseniä Kirkon yhteiskunnallisen työn rauhanryhmästä ja vihdoin myös eri puolueiden kristillismielisistä aktiiveista.
Mikä eri tahoilta saapuneita yhdisti? Tietenkin kristillinen vakaumus pohjimmaisena, mutta myös halu ja kyky niissä oloissa yhdistää isänmaallisuus ja kansainvälisyys, huoli uusia asejärjestelmiä jatkuvasti tuottavasta kilpavarustelusta, erityisesti sotilaallisten varustelumenojen kasvavasta osuudesta kehitysmaiden taloudessa, usko rehellisen informaation ja tieteellisen rauhantutkimuksen merkitykseen väkivallan vähentämisessä ja pyrkimys havahduttaa yleinen mielipide huomaamaan sotilaallisen varustelun ja erityisesti ydinaseen uhka ihmiskunnalle.
SKR:n siipien suojiin kokoontui 60-luvulla villiintyneitä opiskelijoita ja vanhan polven vankilatkin istuneita rauhanaatteen veteraaneja, tinkimättömiä pasifisteja yhtä lailla kuin valansa vannoneita reservin upseereita, maallikoita ja teologeja.
Olikin perusteltua, että kaavailimme alun alkaen järjestöstämme ekumeenista.
Linjoituksia ja ristivetoa
Yhteen kokoontunut pohjaltaan kaikenkarvainen joukko kykeni enempiä riitelemättä hyväksymään järjestölle säännöt
Kattojärjestön valitsemisessa ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Se oli tietenkin poliittisesti sitoutumaton Suomen Rauhanliitto, jonka hulvattoman johdonmukaisena ja tarmokkaana toiminnanjohtajana tuolloin vaikutti Ilkka Taipale. “Kun kristityt innostuvat rauhanasiasta, se on voitto ihmiskunnalle. Kristitythän pitävät kiinni samoista periaatteista jopa 2000 vuotta”, Taipale muisti luonnehtia uusinta jäsenjärjestöäään.
Sisäistä kärhämääkin toki oli, kuinkas muuten. Vanhoista papereista huomaa, että erityinen työryhmä oli joutunut pohtimaan nuoren järjestön suhtautumista ja suhdetta itäeurooppalaisten kirkkojen 1961 pysyvästi järjestäytyneeseen yhteistyöjärjestöön Prahan Kristilliseen Rauhankonferenssiin (Christian Peace Conference).
Sääntöjensä mukaan SKR oli Prahan järjestön “yhdyselin”. Prahan statuutit eivät kategoriaa tunteneet, niissä puhuttiin yhtäältä varsinaisista jäsenistä, jotka hyväksyvät järjestön tarkoitusperät ja maksavat jäsenmaksun ja toisaalta liitännäisjäsenistä, joille riitti Prahan sääntöjen hyväksyminen.
Työryhmän mielestä SKR:n ei ollut syytä tarkistaa itseymmärrystään ja rukata vasta pari vuotta vanhoja sääntöjään. Prahasta katsottuna “yhdyselin” on hämärä käsite, mutta SKR:lle se antaa vapaammat kädet ja laajemman pelitilan.
Waris ja Laukama
Suomen Kristillisen Rauhanliikkeen perustaminen ja alkuvaiheet kytkeytyvät kiinteästi nimiin Heikki Waris (1901-1989) ja Pentti Laukama (1945-2001).
Heikki Warista ei 70-luvulla tarvinnut esitellä suurelle suomalaiselle yleisölle. Nyt pitää jo sanoa: vakaumukseltaan syvästi kristitty, opiskeluvuosinaan tulevan arkkipiispan Ilmari Salomiehen kämppäkaveri, Sigfrid Sireniuksen henkiystäviä setlementtiliikkeen pyrkimyksissä, suomalaisen sosiaalipolitiikan grand old man, nykyisen työmarkkinapolitiikan isiä, Kirkon tutkimuskeskuksen luojia, ainoa joka muodosti presidentti Kekkosen hautajaisissa saattoväen, akateemikko…
“Vanhassa variksessa”, kuten ikiaktiivinen 75-vuotias akateemikko itseään kutsui, syntyi ajatus kristillisen rauhanliikkeen organisoimisesta. Waris tiesi vastaavista järjestöistä ulkomailla, hän tunsi henkilökohtaisesti suurimman osan itäisen Euroopan kirkonjohtajista ja piti heihin privaattitasolla tiivistä yhteyttä.
Waris kokosi ympärilleen nuoremman polven väkeä, järjesti perustavan kokouksen, luonnosteli ensimmäisiä sääntöversioita, toimi pari kolme vuotta puheenjohtajana ja jätti tehtävän nuoremmille.
Wariksen ohella on alkuvuosien ja –vuosikymmenten toiminnasta nostettava esille Pentti Laukaman (1945-2001) nimi. Laukama oli toimittaja, katolisen kirkon tiedottaja ja diakoni. Laukama toimi säntilliseen ja määrätietoiseen tapaansa SKR:n sihteerinä kuolemaansa saakka.
Toimintaa
Suomen Kristillinen Rauhanliike oli alkuvuosinaan lähinnä keskustelukerho, jossa kansainvälisistä kysymyksistä kiinnostuneet ihmiset koettivat jatkuvasti muuttuvissa poliittisissa oloissa rakentaa ja päivittää tilannekuvaa maailmasta. Vuosikokousten yhteyteen järjestettiin seminaareja ja esitelmätilaisuuksia ajankohtaisista aiheista. Muutakin toimintaa oli.
Marraskuussa 1978 SKR kutsui vierailulle Prahan kristillisen rauhankonferenssin johtotroikan, piispa Karoly Tothin, Kiovan metropoliitta Filaretin ja pääsihteeri Lubomir Mirejovskyn ja järjesti kolmikolle heidän toivomansa presidentti Kekkosen tapaamisen Tamminiemessä. Vuodesta 1981 SKR on myöntänyt vuosittaisen rauhanpalkinnon. Järjestön aloitteesta Kirjapaja julkaisi 1982 Miikka Ruokasen toimittaman teoksen Ja rauha maassa, jossa selvitellään kristillisen rauhantyön perusteita.
Joukkoliikkeillä, myös rauhanliikkeillä, on historiassa omat otolliset aikansa ja hetkensä. Aina kuitenkin tarvitaan niitä, jotka ottavat lapsen syliinsä, pitävät hänestä huolen ja pakenevat Egyptin yöhön – varmoina siitä, että palaamisen aika tulee.
Siunatuksi lopuksi: Kolmen vuosikymmenen ikään yltänyt SKR ei ole ensimmäinen kristillinen rauhanjärjestö Suomessa. Ensimmäinen oli 1907 perustettu, kristillisesti suuntautunut Rauhanliitto. Sen lakkautti tsaarinvalta, ja uusi Rauhanliitto perustettiin 1920. Jostakin syystä nykyinen Rauhanliitto pitää jälkimmäistä perustamisvuotenaan. Jos lähtökohdaksi otetaan ensimmäinen perustaminen 1907, vuonna 2007 pitäisi juhlia niin kristillisen kuin ylipäätään organisoituneen rauhanliikkeen 100-vuotissyntymää. Kuka järjestäisi?
Jaakko Elenius