Kirkon asenne siviilipalvelukseen muuttui vasta pakon edessä

(Julkaistu Sana -lehdessä 3.8.2006)

Vuosina 1966 – 1992 kirkko suhtautui siviilipalvelukseen varauksellisesti ja toisinaan jopa voimakkaan asenteellisesti, väittää pro gradu työssään evankelis-luterilaisen kirkon kannanmuodostusta aseistakieltäytymiseen tutkinut Juhani Argillander. Kirkko ei esiintynyt aseistakieltäytymisjärjestelmän aktiivisena kehittäjänä, vaan seurasi poliittisten päättäjien muotoilemaa linjaa.

Tutkimustulos ei yllättänyt Argillanderia. Kirkko on aina ollut isänmaallinen, ja kylmän sodan aikana korkea maanpuolustushenki oli isänmaallisuuden keskeisin ilmentymä. Linjamuutoksen nopeus ja syy sen sijaan yllättivät.

– Siviilipalvelusmiehet marssivat kirkkoon naisten perässä, kiteyttää Argillander. – Vuosien 1983 ja 1984 kirkolliskokouksissa tehtiin kielteinen päätös niin naispappeudelle kuin siviilipalvelusmiehillekin. Seuraavat vaalit, vuonna 1986, käytiin leimallisesti naispappeuden merkeissä. Siinä sivussa muuttui asenne siviilipalvelukseenkin.

Sitä ennen aseistakieltäytyjistä oli käyty kovaa vääntöä. Kuusikymmentäluvulla maailmalle katsovien nuorten ja kansallisia arvoja korostavan kirkon välinen yhteiselo ei sujunut kivuttomasti. Voimakkaimmin kirkkoa arvostelleiden teologien viransaanti hankaloitui ja Suomen Kristilliseltä Ylioppilasliitolta evättiin kirkon taloudellinen tuki.

Seitsemänkymmentäluvulla käytiin keskustelua siitä, kenellä oikein on oikeus muotoilla kirkon kanta. Kirkon yhteiskunnallinen toimikunta kirjoitti niin pasifistisen kannanoton, että arkkipiispa Simojoki joutui vakuuttelemaan puolustusvoimien komentajalle kirkon maanpuolustustahtoa.

Ensimmäistä kertaa siviilipalvelusmiestä tarjottiin kirkkoon vuonna 1975, kun Kirkon lähetystyönkeskus olisi halunnut pastori Tapani Ruokasen – joka toimii nykyisin Suomen Kuvalehden päätoimittajana – palvelukseensa. Tuomiokapituli ei myöntänyt tähän lupaa, vaan katsoi Ruokasen saavan hänelle kuulumatonta etua, jos hän olisi suorittanut asevelvollisuutensa koulutustaan vastaavissa tehtävissä. Perusteluissa ei otettu huomioon, että esimerkiksi monet lääkäritkin suorittivat jo siihen aikaan palveluksensa sairaaloissa.

Seuraavana vuonna asiaa ehdotettiin piispankokoukselle, mutta päätös oli edelleen kielteinen. Syyksi mainittiin, ettei asevelvollisille löydy seurakunnista sopivia tehtäviä. Samoin todettiin, että siviilipalvelijoiden ylläpito, majoitus ja muonitus olisi hankala järjestää.

1980 -luvulla siviilipalvelusasiat siirtyivät puolustusvoimilta työvoimaministeriölle, joka ehdotti siviilipalvelusjärjestelmän laajentamista luterilaisen kirkon piiriin. Tällä kertaa asiaa käsitteli kirkkohallitus, joka vetosi kielteisessä päätöksessään kirkkolain säädöksiin, joita ei kuitenkaan yksilöity.

Kirkolliskokouksessa asiaa käsiteltiin ensimmäisen kerran vuonna 1983. Ehdotus raukesi selvällä äänten enemmistöllä. Kirkolliskokouksen mukaan asepalvelus oli “normaali kansalaisvelvollisuus“ ja siviilipalveluksen järjestäminen kuului maallista regimenttiä hoitavan valtion tehtäviin.

– Kirkkohallituksen päätöksen sanamuotoilu oli kuvaava. Siviilipalvelusta ei ikään kuin pidetty asevelvollisuuden suorittamisensa lainkaan, vaikka lakien mukaan se sitä oli.

– Läpi kylmän sodan kirkon virallinen kanta siviilipalvelukseen oli kielteinen. Suomalainen kristillinen mies käy armeijan, toisenlainen vaihtoehto oli epäilyttävä. Oulun piispa muun muassa argumentoi, että luterilaisen miehen velvollisuus on osallistua aseelliseen puolustamiseen nimenomaan lähimmäisen rakkauden tähden.

Miksi pasifisteihin suhtauduttiin niin nuivasti, vaikka Jeesuksen vuorisaarnassa kehotetaan rakastamaan vihollisia ja julistetaan rauhantekijät autuaiksi? Kysymys saa tuoreen maisterin miettimään kirkon ja valtion historiallista suhdetta.

– Alkukristityt olivat absoluuttipasifisteja ollessaan altavastaajina Jeesuksen kuoleman jälkeisinä vuosisatoina. Konstantinus Suuren käännyttyä 300-luvulla kristinuskoon syntyi alttarin ja valtaistuimen liitto. Yksinvaltias näki kristinuskossa mahdollisuuden valtiota vahvistamaan uskonnollisuuteen. Valtion suojissa kirkko kukoisti. Kukapa ruokkivaa kättä purisi.

Toisaalta Argillanderin tutkimus osoittaa, että Suomen kirkon piiristä on aina löytynyt myös pasifistien ja pasifismin puolestapuhujia. Kirkko ajoi muun muassa äänekkäästi ja johdonmukaisesti Jehovan todistajien epäinhimillisien vankilaolojen parantamista 1960-luvulla.

Entä minkälainen on kirkon ja siviilipalveluksen suhde nykyään?

– Kirkko suhtautuu siviilipalvelukseen pääsääntöisesti hyvin myönteisesti. Vapaus ottaa tai olla ottamatta siviilipalvelusmiehiä on jätetty yksittäisille seurakunnille. 1980 -luvun käänteen jälkeen asiaa ei ole tarvinnut kirkon virallisissa elimissä käsitellä.